Paatosta.

Joskus aiemminkin olen tainnut kirjoittaa tänne omien sukulaissuhteideni mutkallisuudesta ja tänään jouduin jälleen törmäämään samaiseen.

Lähisukuni on siis pieni; isällä ei ole sisaruksia, äidilläkin vain veli, jolla on neljä lasta. Serkut ovat kaikki minua reippaasti nuorempia ja välimme ovat, no, olemattomat; kahden vanhemman serkun kanssa jonkin lainen yhteys vielä löytyy, mutta kahden nuoremman kanssa ei oikeastaan ollenkaan. Emme ole tekemisissä käytännössä lainkaan - joulukortit laitan menemään ja joskus tavataan synttäreillä tjsp.

Ehkä juuri siksi, että sukulaisia on tällä tasolla niin vähän, mieltäni pahoittaa välien vähäisyys. Syykin on sinänsä melko selvä, minä kun en ole serkkujen äidin mieleen. Miksi näin on, ei ole minulle koskaan oikein selvinnyt, kemiat ei vaan natsaa. Enon vaimon kanssa kun joudumme olemaan samassa huoneessa, on keskustelu vähintäänkin kiusallista joka ikinen kerta - semmoista pakollista small talkia työstä ja säästä, ilman että kumpaakaan varsinaisesti kiinnostaa. Minä kun en ole koskaan ollut mitään eikä minusta mitään tule. Erittäin mieltä ylentävää.

Tänään sain taas yhden saavillisen tätä sukulaisrakkautta; isoäiti on siirtynyt asumaan palvelukotiin, enkä ole vielä saanut aikaiseksi käydä visiitillä - asia, joka tulee korjautumaan tänään. Soitin äidilleni kysyäkseni hiukan ohjeistusta, lähinnä mistä sinne palvelutaloon mennään sisään - fyysisesti tiedän kyllä missä paikka sijaitsee. No, soittaessani selvisi, että vanhempani ovat lähdössä kyläilemään - serkkuni lapsen syntymäpäiville. Ja samalla juhlitaan myös kahta nuorempaa serkkuani. Nice. Kyseessä on Minun lapsieni pikkuserkun syntymäpäivä ja omat lapseni eivät tietenkään ymmärrä, miksei me mennä sinne (tosin tällä kertaa en tod. edes mainitse heidän kuultensa moisen tapahtuman olemassa olostakaan, ettei heidän tarvitsisi mieltään pahoittaa). Mutta tosiaan, meidän pesuetta ei ole moisesta tilaisuudesta informoitu - veljeni todennäköisesti ovat menossa. Hienoa. Ottaa päähän. Surettaa. Itkettääkin, kun harmittaa niin paljon.

Itse en ole kyllä sen enemmin kutsunut sukulaisia kylään, mutta selitys on kyllä puhtaasti se, ettei meille ole kutsuttu ketään muutakaan. Olen äärimmäisen laiska kutsumaan ketään, ja Mies vielä laiskempi. Joten turha mun on valittaakaan, kai. Surettaa silti.

***
Lisäys klo 19.34

Isoäidin luona tuli käytyä, serkku asuu siinä matkan varrella ja tosiaan, talon edessä näkyi olevan kaikkien muiden oman ydinperheeni jäsenten ajoneuvot. No, eipä yllättänyt.
Isoäidin luona jutustelessa ilmeni, että myös häntä oli kosiskeltu ao. kekkereille, mutta koska serkku asuu kolmannessa kerroksessa (ilman hissiä) oli isoäiti "joutunut" kieltäytymään. Kekkereistä mainittaessa totesin isoäidille vaan, että "Ai niinkö? En tiennytkään".

Jäin pois ajellessamme oikein enemmänkin miettimään, miksi tämä juttu kolahti mulle nyt näin kovaa, kun ei tää tilanne mikään uusi ole saati yllättäväkään. Sitten pieni keittiöpsykologi sisälläni nosti päätään ja totesi "Kas kun äitisi ei pidä tilannetta mitenkään kummallisena". Aaah. Niinpä. Äiti ei ole koskaan puolustanut minua näissä jutuissa. Mitä enemmän mietin asiaa nykyisyydessä sekä menneeseen, en muista äidin Ikinä nousseen puolustamaan minua tässä tilanteessa. Varhaisimmat muistot, jotka tähän asetelmaan liittyvät, ovat äkkiseltään mun 13 -vuotis synttäreiltä, jotka sattuivat veljen rippijuhlien kanssa samalle päivälle. Vaikka talo oli täynnä sukulaisia, ei mulla ollut synttäreitä. Muista vielä tosi elävästi, miten enon vaimon äiti sanoi mulle, että "Kyllä sun täytyy ymmärtää, että ripiltä päästään vain kerran, syntymäpäivä on sentään joka vuosi" - Hell yeah. Juuri tuolla tavalla kuuluukin varhaisteinille puhua, right. Ja äitini seisoi vieressä kuuntelemassa ja oli kuin ei mitään. Kyseisissä juhlissa piilouduin omaan vaatekaappiini itkemään, eikä muuten kukaan edes huomannut mun poissaoloa.
Enhän mä toki olisi edes halunnut "varastaa veljen päivää", mulle olisi kyllä riittänyt se, että syntymäpäiväni olisi huomioitu edes jollain tavalla. Olisi vaikka laitettu kaksi kakkua pöytään tai jotain.

Äiti myös on iskoistanut mulle hyvin selväksi, että enon vaimo ei pidä minusta. Muistaa aina yhteistilaisuuksiin mennessä muistuttaa asiasta, "koita sitten käyttäytyä" ja "koita olla ärsyttämättä". Jep. Selväksi on tehty, etten kelpaa sellaisena kuin olen, pitäisi olla "parempi" tai ainakin jotain muuta.

Toivottavasti osaan itse olla omille tyttärilleni lempeämpi.