Huoh - viime yö oli kaikein raskain aikoihin. Kakkonen ei tahtonut rauhoittua nukkumaan millään, ja flunssa tuntui pahentuneen illasta yöhön potenssiin triljoona. Kun neiti sitten vihdoin sai unesta kiinni, kesti se rauha vain pari tuntia - ja sitten olikin taas piru merrassa... Missään ei ollut hyvä, mikään ei ollut hyvä - tein niin tein näin, tein aina väärin päin... Miehen hermot taisivat kestää kränää oikein vartin verran *köh*, jonka jälkeen käsissäni oli yksi kaksi vuotias ja yksi kolmekymmentä vuotias huudolla varustettu yksilö... Kaksi vuotiaan vielä saakin hoideltua, mutta se kolmekymppinen on ihan toivoton tapaus... Esikoinen sentään sai jotenkin nukutuksi. Reilun tunnin rauhoiteltuani ärjyvää ja räkäistä kakkosta, hän vihdoin nukahti meidän sänkyyn viereeni. Mies nukkui suutuspäissään ilmeisesti sohvalla - tai kakkosen sängyssä, en tiedä eikä oikeastaan kiinnostakaan...

Aamulla meistä ainut kunnolla levännyt oli siis esikoinen, ja olipa tuskaa olla lähtökuopissa kotoa klo 7.25... Puolelta olisi virallisesti pitänyt olla jo perillä, mutta en antanut moisen häiritä - toisin kuin Mies, joka meitä lähti kuskaamaan (hänellä oli vapaapäivä, ja normaalisti olisi tuohon aikaan lähdössä töihin, joten hänelle ei aamu tehnyt niin tiukkaa...), joka alkoi naputtamaan asiasta matkalla... Prkl.

*täytyy mennä laittamaan ruokaa, jatkan myöhemmin...*
Jatkan.

Sairaalaan päästyämme (7.45) neitokaisellemme annettiinkin heti sairaalan vaatteisiin vaihdon jälkeen esilääke nieltäväksi ja emla käteen. Puoli yhdeksän paikkeilla hoitaja kävi hakemassa selkeästi jo tokkuraisen pikku-neidin sänkyineen leikkaussaliin, ja äiti sai vähän aamupalaa (onneksi, mitään en ehtinyt aamulla syödä, vaikka oli tarkoitus...) Siirryin takaisin meille annettuun huoneeseen lukemaan Potteria ja syömään, ja yhdeksältä hoitaja jo soittikin, että neiti on heräämössä ja äiti voisi siirtyä sinne. Ohhoh, olipa nopeeta totesin hämmästyneenä. Potteri kainaloon ja heräämöön. Kakkonen nukkui rauhallisesti happinaamari vierellään, voi ressupossukkaa... :) Jotenkin hauskasta oli, että jokainen hoitaja, joka kävi luonamme, huomioi liki ensimmäisenä mun Potterin . Pikku hiljaa kakkonen alkoi heräillä ja  lähes heti herättyään ponkaisi istumaan ja ihmettelemään happisaturaatiovaloa sormessaan :) Neitokaisemme sai osakseen suurta ihailua ja huomiointia, koska oli niin rauhallinen ja reipas. Heräämön hoitaja erehtyi sanomaan, että tämä onkin vissiin rauhallinen tyttö - korjasin hänelle, että välillä ja vieraissa paikoissa kyllä... Kakkonen näyttikin parhaita puoliaan koko heräilyvaiheen ajan ja hoitajat huokailivat... Siirryttyämme takaisin huoneeseemme, kakkonen ei mitenkään halunnut enää makoilla sängyssä vaan kiipesi sängystä alas ja leikkimään. Aika hyvä holtti oli kyllä tasapainossakin, joten annoin hänen olla lattialla. Pian piti jo päästä tutkimaan sairaalan käytävää ja lähdimme moikkaamaan hoitajia käsi kädessä käytävän toiseen päähän. Oma hoitajamme antoikin reippaalle tyttösellemme herkkuja; jätskiä ja mehua; ja minäkin sain pyynnöstä vielä toisen kupin kahvia (jesh) - näine hyvinemme menimme takaisin huoneeseen herkuttelemaan. Kun jätski oli syöty, kakkonen halusi lähteä välittömästi uudelle kierrokselle - mitä ilmeisimmin uusien herkkujen toivossa, mutta ilmoitin hänelle heti tosiasian, että hänen herkkunsa oli nyt saatu jo ja syöty. Hetken kuluttua lähdimme kuitenkin uudestaan tutkailemaan, mitä käytävältä löytyy - ooh, palautelaatikko. Pyysimme siis palautelapun ja kynän lainaksi - kohteliaasti kakkonen sanoi "tuutish" pienellä kehoituksella, ja taas hoitajat huokailivat... Kakkonen piirsi koko palautelappusen täyteen ja kävimme laittamassa sen sinne laatikkoon. Oma hoitajamme näki meidät taas siinä käytävällä ja totesi, että voisimme oikeastaan vaihtaa omiin vaatteisiimme jo pikkuhiljaa, koska neidin tila on noin hyvä, ja hän laittaa sillä aikaa paperimme valmiiksi.
Siitäpä tulikin sitten oikea show - taas kerran. Palasimme kakkosen kanssa sopuisasti takaisin huoneeseemme ja aloin riisua häneltä sairaalan vaatteita. Se kävi vielä lähes ilman kätinää, mutta kun olisi pitänyt alkaa laittamaan omia vaatteita päälle, niin jo tuli stoppi. Kakkonen otti hirveät raivarit ja meinasi lähteä juoksemaan alastomana (jep, vaippakin oli jo otettu pois) pitkin sairaalan käytävää ja kun kielsin ynnä estin aikeen, niin huuto vain yltyi. Kakkonen asettautui huoneen vessaan, pöntölle, huutamaan ja mikään ei enää ollut hyvin. Äiti oli koko ajan väärässä paikassa ja teki vääriä asioita... Hu-oh... Aikani jaksoin kuunnella ja yrittää, sitten luovutin ja siirryin keräilemään huoneen puolelta niitä sairaalan leluja takaisin laatikkoon. Huutoa jatkui n. 40 minuuttia eikä yksinkertaisesti mikään auttanut - taivas tietää että yritin kaikki  mahdolliset keksimäni keinot... Oma hoitajamme tuli tuomaan kotiutuspapereita ja katsoi silmät selällään, että onko tämä oikeasti se sama lapsi... Juttelimme hetken näistä kohtauksista, ja hoitajakin tuntui olevan sitä mieltä, että ne kuuluvat tähän vaiheeseen, eikä suurempaa huolta ole - kakkonenhan ei kramppaa tms. näiden kohtauksien aikana, huutaa vaan eikä häneen saa koskea. Lopulta - kuten aina - huuto rauhoittui ja saimme puettua vaatteet. Mies odotteli meitä jo sairaalan edessä, vielä piti mennä maksamaan.

Onneksi kassalla oli vähän jonoa, ja aloin kaivelemaan valmiiksi kakkosen Kela-korttia... huomatakseni, että se on kotona *douh*. En todellakaan halunnut jättää sitä usean sadan euron suuruista maksua roikkumaan, jotta se kiertäisi Kelan kautta, siinä kun menee yleensä monta viikkoa. Joten eihän siinä auttanut kuin soittaa miehelle ulos ja pyytää häntä hakemaan se kotoa - muistin kyllä heti, että se on toisessa lompakossa tietokoneeni vieressä. Istuskelimme siis reilun puoli tuntia odottelemassa sitä toista lompakkoa ja kun mies lopulta tuli sen kanssa, hän huomautti, että siellä on muuten se korttikin, jolla aioit maksaa... No, samalla vaivallahan sekin sitten tuli :) Ja sain vietyä ne laputkin samoin tein vakuutusyhtiöön, niin eipä jää sekään ikuisiksi ajoiksi roikkumaan ainakaan meidän puolelta.

Iltapäivän ajan kotona onkin ollut melko töttörööllä oleva kakkonen, otti parit tirsatkin. Ja illan ajan hän onkin ollut jo melko iloinen ja reipas. Ensi yö (ja seuraava) sitten kertookin jo aika paljon siitä, että oliko tuosta putkituksesta apua tähän akuuttiin nukkumisongelmaan vai ei... Peukut pystyyn, että oli.