Mikähän siinä on, että sitä ottaa aina vaan henkisesti turpiinsa. Kerta kerran jälkeen, eikä vieläkään vaan opi. Saman kuvion eri variaatiot toistuu niin työjutuissa kuin privapuolellakin, ja mä otan vaan vastaan - suorastaan syleilen. Oikein imen ilmeisesti.

Jep, tänään on siis paska päivä. Ja toisaalta ei ole. Kulissit vaan pääsi tuossa taas kerran romahtamaan, tällä
kertaa yhden työkuvion kanssa. Surullisinta koko jutussa on, että tämä samainen kulissi on kaatunut jo varmaan viidesti aiemminkin - ja silti mä olen tosiaan aina vaan jaksanut uskoa, että siitä syntyy sittenkin oikea näytelmä, noin vertauskuvallisesti siis. Joka kerta olen aloittanut käsikirjoituksen lukemisen hyvinkin skeptisesti, jatkanut lukemista ja antanut käsikirjoittajan selittää juonen käänteitä itselleni. Päästänyt mielen valloilleen ("kyllä tässä nyt tällä kertaa on eri systeemit kuin viimeksi") ja lähtenyt leikkiin mukaan, jättäen kuitenkin sinne mielen sopukoihin pienen epäilyksen siemenen. Leikkinyt innoissani ja täysillä - niinkuin minulle on luontaista - kunnes... Käsikirjoittaja ilmoittaa, että tuottaja / ohjaaja / puvustaja tai välillä jopa hän ihan itse onkin tullut toisiin aatoksiin tämän näytelmän suhteen - Kiitos ja näkemiin. Fidu mua.

Nyt siis ottaa päähän. Tai oikeemmin ehkä fiduddaa oma tapa uskoa aina vaan hyvää ja parempaan - kunnes tajuan taas herätä todellisuuteen. Ja kuitenkin mä uskon ja haluankin uskoa, että omat tuntosarvet osoittaa oikeaan suuntaan.

Vuosi sitten päätin, että elän niin, ettei tarvitse katua mitään. Enkä ole kyllä katunutkaan, en näitä henkisiä turpiin ottamisiakaan. Joka kerta olen (kai) kuitenkin oppinut jotain, vahvistunut jollain osa-alueella. Pikkuhiljaa sitä tulee kai ehyeksikin.

Tässä kohtaa mieleen nousee joka kerta entisen duunikaverin toteamus "kun sä oot henkisesti niin vahva", eikä ko. henkilö suostunut millään uskomaan, että oikeesti mä oon kyllä aika herkkä ja haavoittuvainen.
Kyllähän tuon lausahduksen perustatkin on helppo hakea - olinhan mä entisessä työpaikassani varsinainen piharakki. Niskakarvat nousi pystyyn tosi herkästi, ja suu lauloi sitten samaa tahtia. Epäkohtiin tuli puututtua turhankin rivakasti - saamatta aikaiseksi oikeastaan mitään muutosta. No, sieltä tulee kyllä osa myös tuosta nykymentaliteettini periaatteista - tarpeeksi kauan kun rakkia potkii, niin kyllä se joko hyökkää tai sitten se nöyrtyy. Molempia tuli tehtyä, jopa lähes rinnakkain.

Hyi h*tti, pelkkä ajatuskin vanhasta työyhteisöstä saa mut voimaan liki fyysisesti pahoin. Sen verran rankkaa aikaa ne vuodet oli. Jälkipyykkiä pesenkin kyllä nyt rankasti - vaikka olen ollut sieltä poissa jo 2,5 vuotta, niin vieläkin se kaikki sonta jyllää. Ja melko paljon myös näistä down-fiiliksistä pistän ex-duunipaikan piikkiin, niin loppuun ja matalaksi siellä tämä pieni ihmismieli laitettiin. Saapa nähdä, popsinko lopun aikaani mielialalääkkeitä, jotta edes jonkinlaisessa tasapainossa pysyisin. Masennusta? Kyllä, diagnoosilla. Terapiaa pitänee todellakin laittaa kehiin, ei tää muuten tästä taida muuttua.

Menipä tilitykseksi. Nyt en kyllä jaksa enempää. Seuraavaan kertaan...