Viime päivien tapahtumat ovat selkeästi päässeet vaikuttamaan psyykkeeseeni - liikaa. Havahduin tähän tänään töissä, kun näin osan työkavereista supsuttelemassa ja hihittelemässä hyllyjen välissä, todennäköisesti jotain ihan muuta juttua. Omassa päässäni kilisi kuitenkin heti vain "noi nauraa mulle" -kello. Hei, how low can U go... Tähän ajatukseen herättyäni, aloin pohtimaan lääkityksen uudelleen aloittamista; mies on myös vinkannut mun olevan nyt ilman lääkkeitä varsin piikikäs ja lasten kiukutteluun menee hermot Tosi nopeesti, paljon nopeemmin kuin ennen. Mutta onko tämä melankoliaa, masennusta vai pelkkää elämää? Koinko asiat näin silloinkin, kun kaikki oli pääkopassa vielä hyvin? Onko lääkitykseen turvautuminen vain helppo pakotie?

Periaatteessa en haluaisi lääkitykseen enää mennä. Pääpiirteittäin elämä on kuitenkin ihan nastaa. Suunnanmuutokset on vaan välillä aika jyrkkiä, ja sitä vartenhan tuo lääkitys juuri olikin - loiventamaan niitä suunnanmuutoksia.

Lääkityksen lopettamisen jälkeen on ymmärtääkseni myös jonkin asteinen viekkarivaihe, joka on normaali ja väistämätön. Voiko tämä olla vielä ihan vaan sitäkin? Kokonaan ilman lääkkeitä olen ollut nyt... pari viikkoa vissiinkin, joten menisi kyllä ihan noihin raameihinkin vielä. Daah. Sinnittelen vielä. Jos tämä sama sonta jatkuu, niin muutan mieltäni. Lääkkeitä on onneksi kotona valmiina ja tarvittaessa saan reseptin apteekkiin yhdellä puhelinsoitolla.