esihuomautus: Hups, olin unohtanut kirjastolainani. Onneksi mulla on käytössä muistutuspalvelu, joka lähettää viestejä paria päivää ennen palautuspäivää sähköpostiin. Ajattelin sitten näppärästi käydä uusimassa lainat verkossa, mutta krääh: olen Jälleen unohtanut sen salasanan. Yritin vaikka mitä mahdollisuuksia, koska muistan itse määritelleeni sen salasanan. Mutta onnistuin ainoastaan saamaan sen järjestelmän menemään lukkoon 15 minuutiksi väärillä salasanoillani. Niinpä jouduin tarttumaan puhelimeen ja uusimaan lainat maksullisessa numerossa - tänään en millään ehdi käydä kirjastossa. Onneksi moisia palveluja kuitenkin On.
***
Hain esikoisen koulusta (hänellä on jalka vähän kipeänä) ja piti käydä ostamassa liisteriä niiden munien tekemistä varten. Valitsemassani kaupassa ei sitä kuitenkaan ollut (sekatavarakauppa), mutta siellä kuljeskellessani mietin, että eikös siihen voisi käyttää ohennettua liimaakin... Koska ei ollut fiilistä lähteä etsimään / hakemaan liisteriä muualta, niin totesin esikoiselle, että mennään vaan kotiin. Ja jo alkoi marina. Oikeastaan se alkoi jo siellä kaupassa; osta sitä, osta tätä, saanko tämän... Aaaaargh! Totesin sitten hänelle, että nyt ei kyllä osteta mitään. "Mutku en mä oo saanu pitkään aikaan mitään." siis Mitä?!? Neiti on saanutkin tässä viimeisten viikkojen aikana Vain tietokoneen (olkoonkin, että se on osittain myös minun, hänen se kuitenkin periaatteessa on) ja upouuden kännykän! Kylläpä paloi hihat! Ja kun sitten näillä perusteluilla sanoin uudestaan, ettei mitään osteta, alkoi murjotus. Kotiin päästessämme murjotus ja niskojen nakkelu vain jatkui, ja sitten mullakin oli jo niin paha mieli, että totesin askartelujen aloittamisenkin ihan turhaksi tässä mielentilassa. Hmph. Kyllä ottaa päähän.

Eniten oikeastaan häiritsee se, että esikoisesta on melko selkeästi nähtävissä noi oireet, mutta kun ei saada selville mistä kiikastaa. Tuo jalan kipeyskin on aikamoista teatteria suoraan sanoen; kävimme näyttämässä sitä eilen lääkärille - oikein kirurgille, jalasta otettiin röntgenkuvat ja lääkäri tutki sitä muutoinkin, mutta mitään vikaa siinä ei ilmennyt. Kuitenkin se sattuu, erityisesti kävellessä. En missään tapauksessa halua vähätellä kipua, mutta draama on asia erikseen. Haettuamme lääkärin määräämät lääkkeet (kipugeeliä ja tulehduskipulääkkeitä) apteekista, esikoinen taisi unohtaa, kuinka kipeä hänen jalkansa olikaan (sillä ei siis ollut koko koulupäivän aikana pystynyt edes astumaan kunnolla...) ja hypähteli parkkihallin märälle lattialle heijastuvien valojen perässä... Kotipihalla parkkipaikalta sisälle kävellessä unohtui vähäinenkin ontuminen. Ja kun kehoitin häntä pitämään jalkaa ylhäällä ja makoilemaan vaan sohvalla - kuten lääkäri neuvoi - niin olipa tuskaa, nimittäin olla paikoillaan. Neiti olisi halunnut lähteä pihalle leikkimään (!), mutta eihän semmoinen käy, kun jalka on niin kipeä. Lääkäri sanoi, ettei sitä saa rasittaa paljoa - ja pihaleikeissä se kyllä rasittuisi. Tänään oli vähän sama tilanne, kun pääsimme kotiin; kaveri tuli hakemaan esikoista pihalle, johon totesin, ettei hän voi tulla, koska jalkansa on kipeä. Myrtsikkä oli neitokaisen naama tässä kohtaa - ja tänäänhän hän ei voinut edes kävellä koulumatkojaan jalan kipeyden vuoksi...

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta tällainen saa kyllä ihmettelemään, että mistä nyt on oikein kysymys? Onko esikoinen jäänyt nyt niin totaalisen liian vähälle huomiolle, että huomiota täytyy hakea jo (keksittyjen) sairauksien kautta?