Viime yö oli taas yhtä helevettiä. Kakkonen heräsi puoli yhden aikaan ja räppäsi kaikki valot päälle + kitisi ja vinkui = piti kovaa ääntä. No, minä tietysti nousin häntä "hoivaamaan" ja eilisestä SuperNannystä (vai mikä se on, kakkoselta se tulee) oppia ottaneena (televisio On opetusväline), pysyin rauhallisena. Mies sen sijaan ei, eipä hän kyllä sitä ohjelmaakaan katsonut. Aikamme taisteltuamme taaperon kanssa, sain hänet rauhoittumaan ja menemään omaan petiinsä. Mutta mies sen kuin jatkoi pajattamistaan, miten tämä ei ole normaalia ja kuinka tälle tilanteelle nyt täytyy tehdä jotain. Vailla valveilla olon estoja, huomautin miehelle, että onko hän tullut ajatelleeksi, miten oikeasti kaikki vaikuttaa kaikkeen, erityisesti lapsiin. [näitä en sanonut ääneen, mutta ajatuksissa olivat hänen kiroilunsa, räiskintäpelinsä (vaikkei lapset istukaan niitä katsomassa) ja niiden pelaamiseen liittyvät puheet (TeamSpeak), meidän elämän rytmittömyys jne.] Ja vastaukseksi sain erittäin keskenkasvuisen plää plää plää -kommentin. Huh huh. Sitten päästin auki sen haavan, joka repeilee mun sisälläni joka kerta näissä tilanteissa, mutta johon olen visusti ollut kajoamatta. Huomautin miehelle, että en voi olla palaamatta tunteissani 3 vuotta taaksepäin aina näissä tilanteissa. [Mies kertoi minulle raskausviikolla ~24, ettei hän oikeasti halua toista lasta... Asiaa selvitellessämme hän kuitenkin uskoi ajatustensa muuttuvan lapsen synnyttyä, siksi jäin.] Ja uskon, että hänellä on aivan saman tyyppinen tilanne itsellään, siis avoin haava sisällään tuosta asiasta. [Mieshän on sitä mieltä, että minä en antanut hänelle vaihtoehtoja - asia, jota en tule ikipäivänä kuittaamaan, koska toisen lapsen tekeminen ei todellakaan ollut pakollista, ja jos olisin tiennyt alkuraskaudessa hänen kantansa olevan tuollainen, olisin keskeytttänyt raskauden. Minä halusin Meille toisen lapsen, en vain toista lasta.]
(Nyt sattuu muuten tosi kovaa...)
Tilanne jäikin sitten tähän, siirryin lastenhuoneeseen nukuttamaan kakkosta, kun huomasin esikoisenkin olevan aivan hereillä ja erittäin hädissään. Kakkonen oli tässä vaiheessa onneksi rauhallisesti omassa sängyssään, joten pystyin keskittymään nyt täysin esikoiseen. Rauhoittelin ja jutustelin hänen kanssaan, silitin päätään ja halailin - ja itkin. Lapset ovat mulle kuitenkin kaikki kaikessa, ilman heitä en ole minä. Jos pitäisi valita lapset tai parisuhde - noin niinkuin pidemmällä katsannolla - niin valinta olisi erittäin helppo. Kuitenkin haluaisin yrittää pitää tämän perheen koossa, ehkä yritän liikaakin. Pitäisi kai opetella vaan  päästämään irti...
Loppuyön nukuin kakkosen vieressä miten kuten. Pahalla mielellä nukkumaan käydessä ei kai nuku koskaan oikein hyvin, ja kakkosen sänky ei ole mikään nukkumisnautinto näin isolle ihmiselle - vaikka nuorisosänky onkin. Tänään siirrän ehkä esikoisen sängyn siihen kakkosen sänkyyn kiinni, jotta voin pitää molempia kainalossa ainakin iltasadun ajan.