Tänään koin järkyttävän flashbackin töissä. Kurkkua alkoi kuristaa ja olo oli kuvottava, teki mieli juosta niin kauas kuin jalat kantaa...

Syy oli ilmeinen. Työpaikalta vähän aikaa sitten pois jäänyt työntekijä tuli käymään ja hän tuli moikkaamaan ja kaffettelemaan osaa työpaikan porukasta. Ja siis nimenomaan osaa, ei todellakaan kaikkia. Itse olin hänen kanssaan yhtä aikaa tuolla niin vähän aikaa, ettei mulla ole hänestä minkäänlaista realiteetteihin perustuvaa kuvaa, vaan ainoastaan jutut joita olen kuullut. Tilanne muodostui siis sellaiseksi, että mulla oli eräs työtehtävä kesken, jonka tekemiseksi mun täytyi oleilla kahvihuoneen vieressä olevassa työpisteessä; Kuten olettaa saattaa, kahvihuoneesta kuuluu kaikki tähän työpisteeseen. Joukkion saapuessa kahville, heistä liki kaikki kyllä huomasivat mun olevan siinä tekemässä tuota työtehtävää - ja kuinka painostava tunnelma tästä muodostuikaan. Jestamandeere, miten mua ahdisti. Kuitenkin tuntui tyhmältä ajatukselta jättää se tehtävä kesken, kun siitä oli jo (liki) puolet tehty ja olin (ennen tuon ryhmän saapumista) ihan vauhdissa. No, tietenkin tämä ahdistava tunnelma vain hidasti tehtävää entisestään - kyseessä oli siis muutenkin jonkin verran aikaa vievä tehtävä, vaikka ripeästikin suoritettuna. Jossain vaiheessa joku ryhmästä kävi vilkaisemassa ovelta, että vieläkö mä siinä istun (voi luoja), eikä sanonut edes mitään mulle - kahvihuoneen puolella kyllä puhuttiin kovaan ääneen mun tekevän sitä. Aaargh!!!

Kaikki se vanha sonta, jonka olen edellisessä työpaikassa kokenut, suorastaan hyökyi mun yli. Tuolla töissä ollessani en ole käynyt kertaakaan työpäivän aikana tupakalla, nyt teki ekaa kertaa ihan Tosissaan mieli rynnätä röökille - jota en edes voinut tehdä, koska mun tupakat oli lokerossa, joka on siellä kahvihuoneen yhteydessä... Onneksi pystyin purkamaan vähän edes fiilareita yhdelle työkaverille - Luojan Kiitos. Ja hän kertoi, että tilanne oli Aina tuollainen tämän henkilön vielä ollessa töissä tuolla. Yök! Eihän tuolla toi työilmapiiri mikään pilviä hipova ole meinaan nytkään, ja jos se on ollut vielä kauheampaa... Pelkkä ajatuskin puistattaa.

No, positiivisina puolina; mun ei tarvi ajatella kuin omaa psyykettäni ja sitäkin tuon paikan osalta enää huomisen ja 2 viikkoa. Sen ajan pärjään kyllä, vaikka olisi mikä. Tupakkaa saattaa kyllä alkaa menemään, mut se on aika pieni paha tässä kohtaa =)

Ja onneksi tiedossa on  vapaa viikonloppu - lapset menevät mamman luo, joten sitähän voi vaikka ihan aikuisten oikeesti rentoutua kunnolla ;)