Eikö tää melankolia katoa koskaan? Pitkäänhän se oli piilossa, mutta nyt pukkaa päälle taas. Vissiin. Mies rassu. Oon ollu sille taas ihan pee.

Vaikuttaako tää työelämäarkeen palaaminen Näin voimakkaasti mun psyykeeseen? Töissä ei ongelmia ole, siis asenteen kanssa, mutta kotona sitten senkin edestä. Ja miten ilmaisen itseäni? No, hakemalla vikoja miehestä - kuinkas muuten? Idiot. Siis minä. Onhan niissä jutuissa jotain perääkin, en mä ihan totaalisesti kaikkea keksi tai kuvittele, mutta pikkusen on liikaa volyymiä ajatuksissa... Voi perse mua.

Varaproppuhan mulla kyllä on, mutta siihen tarttuminen tuntuu jollain tapaa luovuttamiselta. Kaiken sen jälkeen, miten mä vuosi sitten koin ja ymmärsin lääkityksen avun olotilaan, edelleen pää hannaa vastaan. Hyvinhän mä olen pärjännyt tämän puoli vuottakin, miksi nyt romahtaisin? Niin, ja miksi en... Kuukauden lääkkeet mulla on siis olemassa, odottamassa jos tarvetta tulee ja lääkäriltä saan uuden repsan takuulla, mutta mutta. Mieli on sitten ihmeellinen asia. Kummallinen, vieras ja outo. *itkettää*

Koska olin miehelle niin hankala, lopputuloksena hän kömpi yksinään sänkyyn jo ennen ysiä... Jäin pohtimaan juduja - voitte kuvitella etteivät ajatukset olleet kovin ruusuisia, ja luin sposteja. Ystävä oli lähettänyt mulle kiertokirjeen, jossa kerrotaan onnellisuudesta (varmaan aika moni muukin on sen saanut). Olen sen saanut ennenkin, mutta nyt se kolahti niin täysillä positiivisuudellaan - päässä kliksahti joku pikasulake tajuamaan tilannetta toiselta kantilta. Havahtuminen, herääminen tilanteeseen; just tätä se oli ennen lääkitystä, silloin kun olin jo menossa alamäkeä. Niin se vaan voi yksi kiertokirjekin vaikuttaa ihmiseen Paljon. Taidan kömpiä miehen viereen pyytämään anteeksi, enkä jäädä marttyyrimaisesti sohvalle nukkumaan, kuten aiemmin ajattelin... Ja huomenna taidan aloittaa serotoniini tankkauksen.