Kuinka se meneekin liki aina näin:
Alla melko kiva päivä, lapset on suht' nätisti, vain pientä kitinää aika ajoin, mutta se kuuluu asiaan. Mies on ystävällinen ja rento, jubaillaan aina välillä kun hän poistuu tietokoneensa ääreltä. Saan vähän kotihommiakin tehtyä - sen verran, että tulee jo hyvä mieli eikä pelkkä se "sainpas edes tuon tehtyä" -fiilis.

Sitten koittaa lasten nukkumaanmenon aika. Nätisti asettuvat iltatoimiinsa; pisut, pesut ja pusut tulee hoidettua ja eikun sänkyyn odottelemaan satua. Satu saadaan luettua vain muutamalla keskeytyksellä (niitä kun on monesti joka toisen lauseen jälkeen, kiitos kakkosen...). Ja sitten koko kulissi romahtaa...

Kakkonen päättää, ettei haluakaan mennä vielä nukkumaan, vaan yrittää lähteä vaeltelemana pisin asuntoa. Minä kiellän, ja kehoitan menemään takaisin sänkyyn. Komennan takaisin sänkyyn. Uhkaan viedä maitopullon. Se tehoaa - hetkeksi. Kakkonen keksii, ettei se maito niin tärkeää olekaan (eikä kyllä olisikaan enää tuon ikäiselle) ja aloittaa alusta. Komennan tiukasti. Yritän lahjontaa "Nyt kun menet petiin, niin äiti tulee hetkeksi viekkuun pötköttämään" (asia jonka tod.näk. tekisin kuitenkin, mutta joskus tehokas). Ei. Huuto on jo alkanut, kakkonen käy mielenosoituksellisesti istumaan huoneen oven pieleen. Isi tulee paikalle huudon kutsumana ja hermot valmiiksi piukeina. Isikin pian jo huutaa. Itse olen aika yllättynyt, miten olen oppinut itse asiassa parissa viikossa taas pitämään coolin asenteen näissä tilanteissa - onhan sitä sentää treenattu duunissa monta vuotta. (Tämä saattaisi kertoa siitä, että mieli alkaa olla jo  vakaampi.) Isin päreet palaa jo, eikä loppua näy. Kakkonen huutaa ja huutaa lattialla yksinään "ei ei ei apua" (kerrostalossa tuolla on aika vahva vaikutus ainakin lapsen vanhempiin. No ainakin meihin.) "Ei kyllä anneta tuon määräillä meitä täällä" sanoo mies. Kakkonen lähtee juoksemaan keittiöön - ja huutaa. Rauhoittelen, ja yritän saada viestiä perille, että äiti kuuntelee, kunhan ei huudeta. Mies huutaa. Kakkonen kiipeää syöttötuoliinsa - ja huutaa. Kysyn onko nälkä, "Ei". Kuitenkin kakkonen istuu määrätietoisesti syöttötuolissaan. Kysyn uudestaan onko nälkä, jolloin kakkosen käteen osuu pöydälle jäänyt lusikka ja kuuluu itku-huuto-kommennus "tänne" - ahaa, siis sittenkin taitaa olla vielä nälkä. Totean rauhallisesti, että äiti antaa sapuskaa, kunhan hän lopettaa ensin huutamisen. "Tänne" kuuluu syöttötuolista - ei, kun sitten vasta kun lopetat huudon. Isi tulee keittiöön, yrittää pyyhkiä kakkoselta valuva huutoräkää siinä onnistumatta lapsen vikuroidessa, isi heittää nenäliinan pöydälle jolloin kakkonen huutaa "tänne". Ajatuksissani heitän räkäpaperin kakkosen suuntaan, mies tuhahtaa vieressä (itse tajusin tässä vaiheessa, että tuli tehtyä pieni moka - ja toisaalta, sitä nenänalustaa pitäisi kuitenkin pyyhkiä), kehoitan kakkosta pyyhkimään nenänsä, tuloksetta tietysti. Isi avaa jääkaapin ja nakkaa huutavan kakkosen eteen vanukkaan. Isi on kuullut koko repertuaarin, joten siitä ei ollut kyse, ettei hän olisi tiennyt mun sanomistani. Katson typertyneenä vanukasta, jonka kakkonen tyrkkää pois edestään ja isin napatessa sen huutaa taas "tänne", jolloin isi nakkaa sen takaisin (isi on edelleen äärimmäisen hermostunut ja suutuksissa). Katson uudelleen typertyneenä vanukasta, totean miehelle, että hoidapa sinä sitten tämä vaan loppuun ja käännyn kannoillani. Mun ylihän ei tuolla lailla kävellä - ei enää.

Tilanne olisikin toinen, jos meillä olisi tasapuolista noin yleisesti toi lastenhoito. Mutta tilanteessa, jossa minä hoidan lapset vähintäänkin 85 %, niin mielestäni mulla on myös sanavalta miten tilanteet hoidetaan. Ja siksikin, kun mulla on Huomattavasti pidempi pinna kuin miehellä. Ja sitten tullaan vielä nakkelemaan mulle niskoja ja valittamaan, kuinka hommat ei toimi. Prkl.

Tulen tietokoneelle kurkkaamaan postauksia, kakkonen alkaa rauhoittua, mies on saanut jostain yht'äkkiä lisää hermoja ja tyynnyttelee kakkosta ihan kauniisti - huutamatta. "Mihin äiti mahtoi mennä?" sanoo mies kakkoselle ja he tulevat tuohon ovelle katsomaan. "Menetkö sä äidin luo?" kysyy mies "Tjoo" vastaa kakkonen niiskuttaen ja lähtee minua kohti. Hakee itkua, joten totean rauhallisesti, että äiti ottaa syliin, kunhan itku ja kitinä ensin loppuu, Ymmärrätkö? Pari niiskaisua ja vastaukseksi Joo. Vielä vähän yritystä aloittaa itku ja vinkuna, totean uudestaan, että otan kyllä syliin, kunhan hän ensin rauhoittuu ja lopettaa itkemisen. Itku loppuu miltei seinään. Hetken kuluttua myös kitinä. Nostan kakkosen syliini, jolloin hän yrittää vielä kerran aloittaa - "Ei, sovittiin, että itku ja kitinä loppui jo", kakkonen lopettaa. "Mennäänkö petiin?" kysyn pikkuneidiltä, johon hän vastaa myöntävästi. Lähdemme lasten makuuhuoneeseen, neiti kiipeää sänkyynsä, laittaa peiton päälleen, pään tyynyyn ja osoittaa paikkaa vieressään. Asetun hänen viereensä köllimään hetkeksi, silitän pientä päätä. Alle 5 minuutisaa uni vie voiton. Käyn vielä rauhoittelemassa ja silittelemässä myös tilanteesta hermostunutta esikoista, hänkin nukahtaa. Hiljaisuus laskeutuu taas asuntoon...

Että semmonen purkaus tänään. Kiitos ja kuittaus.